Aioin ensin olla ironinen ja pistää tänne jonkun "keep smiling lällällää poneja ja sateenkaaria sataa taivaasta" höpinän, mutta ironia on vaikea laji netissä. 

Olen miettinyt paljon itseäni tänään. No siis, varsinkin tänään. Sitä, että tekee mikä "tuntuu oikealta" ja mitä toisaalta oikeasti on itsekuri. 

Minä olen elänyt pitkiä aikoja elämästäni niin, että on tuntunut oikealta olla ihan pieni ja elää hyvin pienesti. Olla päiväkausia yksin ja antaa maailman ympärillä laajeta, kun kaikki on kaukana. Elää sillä tavalla tosi sallivasti itseään kohtaan, että antaa itsensä jäädä sängyn pohjalle nukkumaan, jos se tuntuu oikealta. Antaa itsensä istua tietokoneen edessä koko päivän, jos se tuntuu kivalta. Antaa itsensä syödä niitä tarjouksessa olleita pinaattilättyjä, koska ne olivat lapsena huippujuttu. 

Olin selittänyt itselleni, että itsekuri on sitä että en mässää karkkeja, en juuri käytä päihteitä, ja koetan valita sanani kiinnostavasti. Mutta itsekuri ei ole asioita, jotka tulevat luonnostaan. En ole karkkeja mässäilevä ihminen eivätkä päihteet ole minusta kovin hauska asia, ja sanat ovat aina kiehtoneet minua. Ei ole vaatinut rahtuakaan itsekuria tehdä mitään noista asioista. 

Itsekuri kun onkin sitä, että vaihtaa jonkin, minne kiva-hakuiset impulssit vievät, johonkin mikä oikeasti pitää tehdä. Kaikkeen kun ei ole olemassa sitä impulssia että "NYT teen tuon, NYT tuo juttu tuntuu kivalta idealta". Ei ainakaan aikataulujen mukaan. 

Tänään oivalsin tämän.

Lapsena elin hyvin rankan kurin alla, ja aikuisuuden kynnyksellä kun aloin uskaltaa ajatella itse, otin pikkuhiljaa sallivamman ja sallivamman linjan. Onnekseni noin terveyteni kannalta olin hyvin tylsä varhaisaikuinen, ei tosiaankaan huvittanut koskea kaikkeen mitä eteen tuli. Se ei ollut niinkään järkevyyttä, ei vain ollut mielenkiintoa. Salliminen tarkoitti sitä myöhään nukkumista ja loputonta dataamista, ja kaupungilla hortoilua tehden ei niin mitään erityistä.

Myöhemmin kuvittelin pystyväni noin vain ottamaan vastuuta suurista kokonaisuuksista, vaikka en ollut koskaan tehnyt sitä yksin, ainakaan menestyksekkäästi.

Sitten tulikin masennus. Elämän rytmitys järjen eikä tunteen mukaan livahti jonnekin sinne kauas missä se oli ollutkin. Jäljellä oli pelkkää tunnetta, alleen hautaavaa ja vallan ottavaa tunnetta. 

Tästä päästään niihin yltiöpositiivisiin sitaatteihin. Elä unelmaasi! Ole oma itsesi! Tee sitä mitä RAKASTAT! Rakkaus parantaa! Et ole yksin! Asiat menevät parempaan suuntaan! Nero näkee kymmenen asiaa siellä missä tavis yhden! Fiksu ihminen ilman kunnianhimoa on kuin lintu ilman siipiä!

Joskus valehtelin itselleni, että nuo lauseet lohduttavat. Viimein ne eivät enää lohduttaneetkaan, vaan kaikkea muuta. Olen kokenut tilan, jossa tuollaisia sitaatteja tai ajatuksia kohdatessani sisälläni tuikkasi syyllistävä piikki. Kuka olin? Mikä oli unelmani? 

"Mitä ihmettä minä rakastan? Kuka sanoo, että asiat menevät paremmaksi, kun juuri äsken ne menivät niin paljon huonommiksi? Mikä helkkarin valtuus minulla on sanoa, että paranen? Mitä te lätisette?! En jaksa laskea montako asiaa nyt missäkin näen, jaksanko katsoa edes kohti. On minulla varmaan ÄO yli sen sadan, mutta kunnianhimoa ei sitten mihinkään, joten olen näemmä kuin lintu ilman siipiä, huoh. Kaikki noiden lauseiden negatiiviset asiat kertovat minusta. Miten kehtaan olla olemassa, kun en ole sydän tulessa ja elä 110-prosenttisesti, tai edes 70-prosenttisesti?"

Minulla on nyt parempi olo kuin silloin, mutta olen tullut allergiseksi yltiöpositiivisuudelle. Se, että hokee itselleen liirumlaarumia elämän ihanuudesta ja omasta nerokkuudesta, ei vain tietyn pisteen jälkeen mene läpi enää. 

Sitäpaitsi jos joka vastoinkäymisen kohdalla hymyilee vain hampaat irvessä, ei välttämättä kohtaa sitä asiaa sellaisena kuin se on. Sen kohtaamisen jälkeen voi kyllä sitten hymyillä.

Ja pakeneminen on lopetettava. Tartuttava niihin hetkiin, kun päässä välähtää "Pitäisi tehdä tuo, mutta kun tuo toinen on kivempaa" ja katsottava itseään ihan rehellisesti - mitä oikein meinaan, mitä olen tekemässä, mitä tarvitsen? 

Tunnen, että tästä uudesta realismista tulee minulle vielä voimavara, mutta muutokseen tarvitaan energiaa. Kaksi viikkoa kun vääntää jotain rutiinia, siitä muodostuu todennäköisesti siinä ajassa tapa. Ei tosin vielä ole hajuakaan, mitä tämä tulee tarkoittamaan, eivätkä ne kaksi viikkoa taida voida alkaa aivan vielä, eivät ainakaan täysillä. Olisipa minulla jonkinlainen itseni kanssa elämisen personal trainer.

Ehkäpä se tuleva terapeuttini voi auttaa siinä. Harmillista että kaikki etenee julkisella puolella niin hitaasti.