Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


maanantai, 28. marraskuu 2016

Alle kuukausi jouluun.

Mihin aika katoaa? Äskenhän oli kesä ja uimaranta, vesi niin lämmintä. Ja sitten kaunis ruska puiston puissa niin pitkään. Ensilumi joka suli. Syysmyrsky kaatoi suurimman puun mitä olin koskaan halannut.

Näin se on, uuden kynnyksellä tunnen vanhan katoavan. Koriste-esineet, paperit, kirjat, vaatteet, vanhat suosikkilaulut ja valokuvat jäävät todisteeksi. Siksi mistään ei ole helppo luopua nopeasti. Elämäntarinani hämärtyy ilman konkreettisia todisteita. Minun elämäntarinani. Se jonka olen niin monta kertaa aloittanut alusta. Muuttanut pois, kadonnut, karannut. Jättänyt ihmisiä taakseni teeskennellen, etten mieti heitä, ettei satu menettää heidät. Todistanut itselleni epätoivoisesti uudelleen ja uudelleen, ettei ihmisen menettäminen voi minua satuttaa. Epäonnistuen siinä uudelleen ja uudelleen.

Ei ole enää tarkoituksenmukaista valvoa kirjoittaen. Silti hetkittäin tunnen yhä olevani se tyttö, joka varpaat palellen katselee ikkunasta pohjoiseen vanha Keytronic käsiensä alla. Kello käy pikkutunteja, minä kirjoitan yhä, juhannuksen iltarusko muuttuu aamun sarastukseksi silmieni edessä. Aamukaste, linnut, sisällä valtava palo elää ja valtava pelko elää. Enpä suunnitellut, että yli 30-vuotiaana elämäni olisi tässä pisteessä. Suunnittelin joko tavallisuutta tai tuhoa. Varsinaisesti en ole saanut kumpaakaan, mutta en nyt mitään menestystäkään. Elämäni on yhä erittäin paljon kuin 20-vuotiaalla, paitsi käsitykseni itsestäni on huomattavan toisenlainen. En enää pelkää lääkäreitä, terapiaa, lääkkeitä. Rakkautta taidan pelätä, mutta kaikesta huolimatta myös toivoa.

torstai, 24. marraskuu 2016

Matka jatkuu taas

Luulisin että palaan taas käyttämään tätä blogia säännöllisemmin. Tai ehkä en, en tiedä. Välillä on hurjan voimakas halu kirjoittaa, mutta en olevinani löydä väylää purkaa sitä. Voi olla, että tämä tulee jossain määrin toimimaan sellaisena jälleen. 

Arkeni on tylsää ja rauhallista päällisin puolin. Sisäisesti kuitenkin olen jatkuvassa muutoksessa. Minulla nyt tosiaan sitten onkin diagnosoitu voimakasta dissosiatiivista oireilua. En tiedä, paljonko siitä tulen täällä kertomaan, mutta se selittää sen, miten menneisyys on aina silloin tällöin voinut tuntua niin käsittämättömältä etten samaistu siihen itse ollenkaan. Ja sen, miten olen voinut yhtäkkiä tuntea kaiken taas kerran muuttuneen ja että elän aivan eri ihmisen elämää. 

maanantai, 7. maaliskuu 2016

Pääasiaa.

Istun tässä hiusvärit päässä ja ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen on olo, että nyt yllätyn jos väri ei epäonnistu. Sähläsin nimittäin, hätäilin. Hyi minua. Aion nyt kuitenkin istua koko parin tunnin vaikutusajan. Värjään siis luonnonhennalla.

Tästäkin talvesta on selvitty. Tiukkaa teki kyllä, kävin burn-outin rajamailla luultavasti kahdesti. 

Äh. Piti tulla tähän ja avautua oikein kunnolla, ja huomata että kaksi tuntia meni hujauksessa. Ei tule mitään. Pyh. Pöh. 

maanantai, 7. joulukuu 2015

Tästä pitänee sittenkin puhua.

Muistan sen tunteen, "Miten muut voivatkin noin elää?"

Ällistyksen, kun kaverini sanoi ihan rennosti ja normaalilla äänellä, kuin minkä tahansa asian, että häntä ei tavallisesti jännitä tavata uusia ihmisiä.

Päivät, jolloin en päässyt ovesta ulos, koska pelkäsin, että joku kysyisi, mitä minulle kuuluu. Viikot, kun en saanut sitä kukkamultaa siivottua lattialta pois. Sumun, jonka keskellä yksinäinen pulu keskellä toria sai itkemään.

Haluni tuhota kaikki ympärilläni ja itsessäni, ihmissuhteeni, kaikki.

Ne käsittämättömät asiat, mitä silloin tein. 

i_survived_depression_tshirt-r10dc82860e

Olin ollut niin kauan masentunut, että en enää edes ymmärtänyt puhua siitä masennuksena. Se olin minä. Minä, päästäni vialla, kropasta kipeä, varmasti aina väärässä, taidoton ja voimaton. Minä, jolla ei ole ihmisoikeuksia, joka ansaitsee kaiken kivun mitä maailmalla ja itselläni on antaa. Ajattelin elämäni tarkoituksen olleen oppia nämä asiat. 

Miksikö se on enää muisto nyt? 

Ei toiminut sanoa itselleni peilissä, että olen kiva, kun pääni sisällä oli uskomaton meteli. Muistan, kun kaverin kaveriporukka katsoi videota "Jonnepappa keulii mamman kolmipyörän lunastukseen" ja heidän nauraessaan minä tärisin, koska oli kuin joku olisi tulkinnut ajatusteni hurjaa juoksua. 

Ei voinut päättää olla onnellinen. Olin tyytyväinen moneenkin asiaan, mutta itse pilasin elämäni.

Ei toiminut muu kuin melkein kuolla. Piti todeta, että nyt on enää yksi järkevä asia jäljellä mitä ihan oikeasti voin tehdä, ainoa oljenkorteni takaisin elämään. Piti keksiä, miten saan itseni tekemään sen, vaikka sattuu ja pelottaa ja on yksinäinen olo. Piti palkita itseään ruhtinaallisesti pienimmistäkin onnistumisista. Piti vetää rutkasti masennuslääkkeitä. Ja jatkaa, jatkaa, sitä yhtä ainoaa asiaa, tarttua jokaiseen onnistumiseen, palkita itseään taas, jatkaa taas, nukkua valtavasti, olla tapaamatta ihmisiä ettei edelleenkään tarvitse kertoa mitä kuuluu ja missä olen ollut. Päivä kerrallaan, kurssi kerrallaan, tentti kerrallaan, hitaasti, minä palasin opiskelemaan, ja minä onnistuin kuin onnistuinkin, vaikka en etukäteen tiennyt sitä. 

Sitten jotain kääntyi sisälläni ja en ollutkaan enää arvoton. Unohdin olevani aina väärässä. En ansainnutkaan kipua. En ollutkaan voimaton. 

En tiedä milloin se tapahtui, mutta unohdus oli niin voimakas, että säikähdin, kun viikko sitten muistin kaiken. Masennukseni sanoi minulle, että teeskentelen olevani terve. Minä sanoin sille, että sinä sairaus, pidä pääsi kiinni ja mene takaisin sinne mieleni perukoille. Sairaus, todellakin - juuri kuten terveenä unohtaa, miltä oikeasti tuntuu hammassärky tai kipeä kurkku, nyt en enää samaistu siihen masentuneeseen Etanaiseen.

Nyt tosin tiedän myös sen, että en ole milloinkaan ennen voinut näin hyvin. En edes lapsena, koska pelkäsin kaikenlaista isoista puunoksista naapurin pieneen koiraan, enkä tiennyt mitä on hiljaisuus. Tuskallista ajatella, että jopa vuosikymmeniä elämästä voi olla omassa pienessä vankilassa. Minä olen ilmeisesti päässyt ulos.

En halua takaisin enää milloinkaan. Pääsisivätpä vanhat ystävänikin muurien tälle puolelle joskus. 

tiistai, 25. elokuu 2015

Hammasrautoja ja vaivasenluita

Tässä rinnakkaisblogini, jonne tulen dokumentoimaan oikomishoitoni. Hammasraudat, leikkaushoidon (hoidot?), jne. Ei siitä sen enempää nyt, klikatkaa alta jos kiinnostuitte.

Oikomishoidossa

Istun tässä liottamassa jalkaparkojani kuumassa kylvyssä. Kolkyt vee ja vaivasenluut, vaikka en koskaan ole pitänyt puristavia kenkiä. Kivat nivelsiteet, tämmöisillä kuin minulle on siunaantunut olisi tuomio ollut tämä joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Vasen peukkuvarvas etenkin on niin kipeä, että pitänee kohta käydä siitä lääkärissä, ellei sitten parempiin lenkkareihin ja masaikenkiin siirtyminen syksyn viiletessä sattuisi auttamaan asiaa. Sormet ristiin. 

Mutta ei käsiä ristiin. Vaikka aiemmin olin täysin varma siitä, että henkimaailma on olemassa, niin enpä ole enää. Tajusin, että eipä minulla siitä todisteita ihan oikeasti ole. Se oli kyllä paljon suurempi ja syvempi kriisi kuin miltä saan sen tässä kuulostamaan, mutta olen pullahtanut siitä ulos vakaana agnostikkona. Tiedän että olen nähnyt ja tehnyt asioita joita en ymmärrä, mutta se että minä en ymmärrä niitä, ei tarkoita että siellä nyt on ollut takana joku jumala tai henki. 

Luontoa toki ei ymmärretä kokonaan vielä, mutta sekin tarkoittaa vain sitä, että sitä ei ymmärretä kokonaan vielä. 

Yhtään enempää tai vähempää ei ole ollut huonoja tai hyviä sattumia sen jälkeen, kun tiesin olevani agnostikko. Itse asiassa olen pitänyt itsestäni paljon parempaa huolta, elänyt lujemmin hetkessä kiinni, kuunnellut omaa sydäntäni ja järkeäni enkä miettinyt sitä mitä joku muu sanoisi, ja ennen kaikkea tunnen itseni vihdoin kunnolla naiseksi, kauniiksi, rakastettavaksi, seksikkääksi, ja sellaiseksi, joka ansaitsee ne kauniit ja terveet hampaat.