Ei näitä päiviä enempää nyt, kiitos. Ei enää yhtään tämmösiä.

Laitetaan nyt tähän aiheeseen liittyen kiva, anatomisesti epäkorrekti etanajuttu. En muista mistä tämä löytyi.

Tapahtui siis asioita, ei minulle mutta lähelläni, ja hermostuin niin että järki läksi mäkeen. Otin sitten rauhoittavan (viimeisen, mikä minulla oli - edellinen oli syöty viikkokausia sitten) ja nukuin pahaa pois, koska en vain mahtanut asioille mitään. Herättyäni olin ja olen yhä aika jotenkin tasapaksussa mielentilassa. Kolmen vuoden uni? Voi kun käykin taas kateeksi.

Ei tullut kuntosalipäivää tästä koska sinne ei parane mennä lääkepöllyissä, mutta sentään pyöräilin aika paljon, vaikka se nyt tapahtuikin aika hissuksiin.

Hemmetti kun asiat jäävät ja ei pysty ja ei jaksa.

Sorrun liikaa siihen ajatteluun, että no huomenna, no ens viikonloppuna, no ens viikolla. En nyt kaikkea sentään lyki pois, mutta liikaa, ihan liikaa. Tämä omia impulsseja vastaan taisteleminen on joinain päivinä oikein tavallistakin epämielekkäämpää.

Ja minua odotetaan siellä sun täällä ja myöhästyn vaikka mistä. En siis sillä tavalla minuuteissa, kyllä tapaamisistani pidän tiukasti kiinni, mutta ne asiat joita ei ole tuolla tavalla sovittu laahaavat kuin entisten isolahkeisten housujeni pultut. 

Tahdon välillä oikein tosissani tuntea siten kuin unessa joskus. Kun tulee joku unimaailman katastrofi, ja hetken pelottaa mutta sitten katse hämärtyy ja tunto katoaa. Tulee kevyt ja lämmin olo, kaikki etääntyy, kaikki hiljenee, nukuttaa, silmät menevät kiinni, ja sitten heräät.

Paitsi jos en heräisi. Irtoaisin vain enkä enää välittäisi.