Mihin aika katoaa? Äskenhän oli kesä ja uimaranta, vesi niin lämmintä. Ja sitten kaunis ruska puiston puissa niin pitkään. Ensilumi joka suli. Syysmyrsky kaatoi suurimman puun mitä olin koskaan halannut.

Näin se on, uuden kynnyksellä tunnen vanhan katoavan. Koriste-esineet, paperit, kirjat, vaatteet, vanhat suosikkilaulut ja valokuvat jäävät todisteeksi. Siksi mistään ei ole helppo luopua nopeasti. Elämäntarinani hämärtyy ilman konkreettisia todisteita. Minun elämäntarinani. Se jonka olen niin monta kertaa aloittanut alusta. Muuttanut pois, kadonnut, karannut. Jättänyt ihmisiä taakseni teeskennellen, etten mieti heitä, ettei satu menettää heidät. Todistanut itselleni epätoivoisesti uudelleen ja uudelleen, ettei ihmisen menettäminen voi minua satuttaa. Epäonnistuen siinä uudelleen ja uudelleen.

Ei ole enää tarkoituksenmukaista valvoa kirjoittaen. Silti hetkittäin tunnen yhä olevani se tyttö, joka varpaat palellen katselee ikkunasta pohjoiseen vanha Keytronic käsiensä alla. Kello käy pikkutunteja, minä kirjoitan yhä, juhannuksen iltarusko muuttuu aamun sarastukseksi silmieni edessä. Aamukaste, linnut, sisällä valtava palo elää ja valtava pelko elää. Enpä suunnitellut, että yli 30-vuotiaana elämäni olisi tässä pisteessä. Suunnittelin joko tavallisuutta tai tuhoa. Varsinaisesti en ole saanut kumpaakaan, mutta en nyt mitään menestystäkään. Elämäni on yhä erittäin paljon kuin 20-vuotiaalla, paitsi käsitykseni itsestäni on huomattavan toisenlainen. En enää pelkää lääkäreitä, terapiaa, lääkkeitä. Rakkautta taidan pelätä, mutta kaikesta huolimatta myös toivoa.