Olen antanut kertoa itselleni, että tämä blogi ei ole niitä projektejani jotka aloitan ja sitten teeskentelen, ettei niitä olekaan.

 

Oleilen parasta aikaa taivaallisen hiljaisessa paikassa. Oikein kylmät väreet menee aina, kun huomaan, miten hiljaista täällä onkaan. Tekee mieli vain istua keinutuolissa ja ihmetellä sitä. Pitää kyllä muutakin valitettavasti tehdä, kun ei ole tuota palvelusväkeä tullut toistaiseksi hankittua.

 

Ajattelen viedä tavaraa kirpparille myyntiin. Tai sitten annan ne vain pois Punaiselle Ristille tai jonnekin. Niin rahallisesti vähäarvoista kamaa ovat, että ei välttämättä maksa vaivaa yrittää saada niistä hintaa yli paikanvuokran, mutta tilaa tarvitsen, ja muutenkin minulla on aika kasa muistoja, joita en halua kantaa mukanani esineiden muodossa. Niin se kuitenkin pitkälti menee, että kun vanhasta luopuu, huomaa miten helppoa on ottaa jotain ihan uutta ja erilaista tilalle. Helppoa, juu, tosin paikallaan on silti miettiä että mitäs nyt sitten oikeasti haluaa sen vanhan tilalle.

 

 

Joskus oikein naurattaa, kun jotain tiettyä on halunnut ehkä vuosia ja sen saaminen vihdoin vain opettaa, että ei sitä asiaa ihan oikeasti halua. Olin lapsesta asti kadehtinut sydänverta vuodattaen ihmisiä, jotka asuvat aivan uusissa taloissa, koska itse olin syntynyt erittäin köyhään ja rikkinäiseen paikkaan niin rakennuksiltaan kuin ihmisiltäänkin. No, aikuisena pääsin vihdosta viimein asumaan sellaiseen asuntoon, jossa oli ollut vain yksi ihminen ennen minua parin vuoden ajan. Se oli melkein sama, kuin ihan uuteen asuntoon muuttaminen. Ei yhden yhtä naulanreikää seinissä, ei mitään elämisen jälkiä missään. Hän oli jättänyt jopa hellastakin kaksi levyä täysin käyttämättömän näköisiksi. 

 

Aluksi se tuntui kuin olisi ollut hotellissa tai jonkun toisen kodissa. No, siinä kun hoki itselleen että tämä on hienoin paikka ikinä ja jotain mitä olen aina halunnut, niin tuntuihan se aikansa siltäkin. Mutta ne koskemattomat pinnat, joihin en itsekään kokenut saavani koskea, kävivät lopulta niin rajoittaviksi. Ensimmäinen tahra, jota en saanutkaan irti niistä uuden näköisistä hellanlevyistä, oli kriisi. Julisteet ja värikkäät verhot eivät vain riittäneet, kun seinät olivat niin kirkuvan valkoiset. 

 

Nyt tiedän, että en todellakaan halua enää noin uutta saati noin valkoista kotia. Vanhat persoonalliset talot, joiden seiniin todella uskaltaa koskea ja joita voi itse vaikka maalatakin, ovat niin paljon ihanampia. Kunhan eivät ole niin vanhoja että "persoonallinen" on kaunis kiertoilmaus sille, että talon kunto vastaa lähinnä pahvilaatikkoa.

 

No, nyt siivouksen pariin.