Muistan sen tunteen, "Miten muut voivatkin noin elää?"

Ällistyksen, kun kaverini sanoi ihan rennosti ja normaalilla äänellä, kuin minkä tahansa asian, että häntä ei tavallisesti jännitä tavata uusia ihmisiä.

Päivät, jolloin en päässyt ovesta ulos, koska pelkäsin, että joku kysyisi, mitä minulle kuuluu. Viikot, kun en saanut sitä kukkamultaa siivottua lattialta pois. Sumun, jonka keskellä yksinäinen pulu keskellä toria sai itkemään.

Haluni tuhota kaikki ympärilläni ja itsessäni, ihmissuhteeni, kaikki.

Ne käsittämättömät asiat, mitä silloin tein. 

Olin ollut niin kauan masentunut, että en enää edes ymmärtänyt puhua siitä masennuksena. Se olin minä. Minä, päästäni vialla, kropasta kipeä, varmasti aina väärässä, taidoton ja voimaton. Minä, jolla ei ole ihmisoikeuksia, joka ansaitsee kaiken kivun mitä maailmalla ja itselläni on antaa. Ajattelin elämäni tarkoituksen olleen oppia nämä asiat. 

Miksikö se on enää muisto nyt? 

Ei toiminut sanoa itselleni peilissä, että olen kiva, kun pääni sisällä oli uskomaton meteli. Muistan, kun kaverin kaveriporukka katsoi videota "Jonnepappa keulii mamman kolmipyörän lunastukseen" ja heidän nauraessaan minä tärisin, koska oli kuin joku olisi tulkinnut ajatusteni hurjaa juoksua. 

Ei voinut päättää olla onnellinen. Olin tyytyväinen moneenkin asiaan, mutta itse pilasin elämäni.

Ei toiminut muu kuin melkein kuolla. Piti todeta, että nyt on enää yksi järkevä asia jäljellä mitä ihan oikeasti voin tehdä, ainoa oljenkorteni takaisin elämään. Piti keksiä, miten saan itseni tekemään sen, vaikka sattuu ja pelottaa ja on yksinäinen olo. Piti palkita itseään ruhtinaallisesti pienimmistäkin onnistumisista. Piti vetää rutkasti masennuslääkkeitä. Ja jatkaa, jatkaa, sitä yhtä ainoaa asiaa, tarttua jokaiseen onnistumiseen, palkita itseään taas, jatkaa taas, nukkua valtavasti, olla tapaamatta ihmisiä ettei edelleenkään tarvitse kertoa mitä kuuluu ja missä olen ollut. Päivä kerrallaan, kurssi kerrallaan, tentti kerrallaan, hitaasti, minä palasin opiskelemaan, ja minä onnistuin kuin onnistuinkin, vaikka en etukäteen tiennyt sitä. 

Sitten jotain kääntyi sisälläni ja en ollutkaan enää arvoton. Unohdin olevani aina väärässä. En ansainnutkaan kipua. En ollutkaan voimaton. 

En tiedä milloin se tapahtui, mutta unohdus oli niin voimakas, että säikähdin, kun viikko sitten muistin kaiken. Masennukseni sanoi minulle, että teeskentelen olevani terve. Minä sanoin sille, että sinä sairaus, pidä pääsi kiinni ja mene takaisin sinne mieleni perukoille. Sairaus, todellakin - juuri kuten terveenä unohtaa, miltä oikeasti tuntuu hammassärky tai kipeä kurkku, nyt en enää samaistu siihen masentuneeseen Etanaiseen.

Nyt tosin tiedän myös sen, että en ole milloinkaan ennen voinut näin hyvin. En edes lapsena, koska pelkäsin kaikenlaista isoista puunoksista naapurin pieneen koiraan, enkä tiennyt mitä on hiljaisuus. Tuskallista ajatella, että jopa vuosikymmeniä elämästä voi olla omassa pienessä vankilassa. Minä olen ilmeisesti päässyt ulos.

En halua takaisin enää milloinkaan. Pääsisivätpä vanhat ystävänikin muurien tälle puolelle joskus.