Näin se on, uuden kynnyksellä tunnen vanhan katoavan. Koriste-esineet, paperit, kirjat, vaatteet, vanhat suosikkilaulut ja valokuvat jäävät todisteeksi. Siksi mistään ei ole helppo luopua nopeasti. Elämäntarinani hämärtyy ilman konkreettisia todisteita. Minun elämäntarinani. Se jonka olen niin monta kertaa aloittanut alusta. Muuttanut pois, kadonnut, karannut. Jättänyt ihmisiä taakseni teeskennellen, etten mieti heitä, ettei satu menettää heidät. Todistanut itselleni epätoivoisesti uudelleen ja uudelleen, ettei ihmisen menettäminen voi minua satuttaa. Epäonnistuen siinä uudelleen ja uudelleen.

Ei ole enää tarkoituksenmukaista valvoa kirjoittaen. Silti hetkittäin tunnen yhä olevani se tyttö, joka varpaat palellen katselee ikkunasta pohjoiseen vanha Keytronic käsiensä alla. Kello käy pikkutunteja, minä kirjoitan yhä, juhannuksen iltarusko muuttuu aamun sarastukseksi silmieni edessä. Aamukaste, linnut, sisällä valtava palo elää ja valtava pelko elää. Enpä suunnitellut, että yli 30-vuotiaana elämäni olisi tässä pisteessä. Suunnittelin joko tavallisuutta tai tuhoa. Varsinaisesti en ole saanut kumpaakaan, mutta en nyt mitään menestystäkään. Elämäni on yhä erittäin paljon kuin 20-vuotiaalla, paitsi käsitykseni itsestäni on huomattavan toisenlainen. En enää pelkää lääkäreitä, terapiaa, lääkkeitä. Rakkautta taidan pelätä, mutta kaikesta huolimatta myös toivoa.

Arkeni on tylsää ja rauhallista päällisin puolin. Sisäisesti kuitenkin olen jatkuvassa muutoksessa. Minulla nyt tosiaan sitten onkin diagnosoitu voimakasta dissosiatiivista oireilua. En tiedä, paljonko siitä tulen täällä kertomaan, mutta se selittää sen, miten menneisyys on aina silloin tällöin voinut tuntua niin käsittämättömältä etten samaistu siihen itse ollenkaan. Ja sen, miten olen voinut yhtäkkiä tuntea kaiken taas kerran muuttuneen ja että elän aivan eri ihmisen elämää. 

Tästäkin talvesta on selvitty. Tiukkaa teki kyllä, kävin burn-outin rajamailla luultavasti kahdesti. 

Äh. Piti tulla tähän ja avautua oikein kunnolla, ja huomata että kaksi tuntia meni hujauksessa. Ei tule mitään. Pyh. Pöh. 

Ällistyksen, kun kaverini sanoi ihan rennosti ja normaalilla äänellä, kuin minkä tahansa asian, että häntä ei tavallisesti jännitä tavata uusia ihmisiä.

Päivät, jolloin en päässyt ovesta ulos, koska pelkäsin, että joku kysyisi, mitä minulle kuuluu. Viikot, kun en saanut sitä kukkamultaa siivottua lattialta pois. Sumun, jonka keskellä yksinäinen pulu keskellä toria sai itkemään.

Haluni tuhota kaikki ympärilläni ja itsessäni, ihmissuhteeni, kaikki.

Ne käsittämättömät asiat, mitä silloin tein. 

Olin ollut niin kauan masentunut, että en enää edes ymmärtänyt puhua siitä masennuksena. Se olin minä. Minä, päästäni vialla, kropasta kipeä, varmasti aina väärässä, taidoton ja voimaton. Minä, jolla ei ole ihmisoikeuksia, joka ansaitsee kaiken kivun mitä maailmalla ja itselläni on antaa. Ajattelin elämäni tarkoituksen olleen oppia nämä asiat. 

Miksikö se on enää muisto nyt? 

Ei toiminut sanoa itselleni peilissä, että olen kiva, kun pääni sisällä oli uskomaton meteli. Muistan, kun kaverin kaveriporukka katsoi videota "Jonnepappa keulii mamman kolmipyörän lunastukseen" ja heidän nauraessaan minä tärisin, koska oli kuin joku olisi tulkinnut ajatusteni hurjaa juoksua. 

Ei voinut päättää olla onnellinen. Olin tyytyväinen moneenkin asiaan, mutta itse pilasin elämäni.

Ei toiminut muu kuin melkein kuolla. Piti todeta, että nyt on enää yksi järkevä asia jäljellä mitä ihan oikeasti voin tehdä, ainoa oljenkorteni takaisin elämään. Piti keksiä, miten saan itseni tekemään sen, vaikka sattuu ja pelottaa ja on yksinäinen olo. Piti palkita itseään ruhtinaallisesti pienimmistäkin onnistumisista. Piti vetää rutkasti masennuslääkkeitä. Ja jatkaa, jatkaa, sitä yhtä ainoaa asiaa, tarttua jokaiseen onnistumiseen, palkita itseään taas, jatkaa taas, nukkua valtavasti, olla tapaamatta ihmisiä ettei edelleenkään tarvitse kertoa mitä kuuluu ja missä olen ollut. Päivä kerrallaan, kurssi kerrallaan, tentti kerrallaan, hitaasti, minä palasin opiskelemaan, ja minä onnistuin kuin onnistuinkin, vaikka en etukäteen tiennyt sitä. 

Sitten jotain kääntyi sisälläni ja en ollutkaan enää arvoton. Unohdin olevani aina väärässä. En ansainnutkaan kipua. En ollutkaan voimaton. 

En tiedä milloin se tapahtui, mutta unohdus oli niin voimakas, että säikähdin, kun viikko sitten muistin kaiken. Masennukseni sanoi minulle, että teeskentelen olevani terve. Minä sanoin sille, että sinä sairaus, pidä pääsi kiinni ja mene takaisin sinne mieleni perukoille. Sairaus, todellakin - juuri kuten terveenä unohtaa, miltä oikeasti tuntuu hammassärky tai kipeä kurkku, nyt en enää samaistu siihen masentuneeseen Etanaiseen.

Nyt tosin tiedän myös sen, että en ole milloinkaan ennen voinut näin hyvin. En edes lapsena, koska pelkäsin kaikenlaista isoista puunoksista naapurin pieneen koiraan, enkä tiennyt mitä on hiljaisuus. Tuskallista ajatella, että jopa vuosikymmeniä elämästä voi olla omassa pienessä vankilassa. Minä olen ilmeisesti päässyt ulos.

En halua takaisin enää milloinkaan. Pääsisivätpä vanhat ystävänikin muurien tälle puolelle joskus. 

Oikomishoidossa

Istun tässä liottamassa jalkaparkojani kuumassa kylvyssä. Kolkyt vee ja vaivasenluut, vaikka en koskaan ole pitänyt puristavia kenkiä. Kivat nivelsiteet, tämmöisillä kuin minulle on siunaantunut olisi tuomio ollut tämä joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin. Vasen peukkuvarvas etenkin on niin kipeä, että pitänee kohta käydä siitä lääkärissä, ellei sitten parempiin lenkkareihin ja masaikenkiin siirtyminen syksyn viiletessä sattuisi auttamaan asiaa. Sormet ristiin. 

Mutta ei käsiä ristiin. Vaikka aiemmin olin täysin varma siitä, että henkimaailma on olemassa, niin enpä ole enää. Tajusin, että eipä minulla siitä todisteita ihan oikeasti ole. Se oli kyllä paljon suurempi ja syvempi kriisi kuin miltä saan sen tässä kuulostamaan, mutta olen pullahtanut siitä ulos vakaana agnostikkona. Tiedän että olen nähnyt ja tehnyt asioita joita en ymmärrä, mutta se että minä en ymmärrä niitä, ei tarkoita että siellä nyt on ollut takana joku jumala tai henki. 

Luontoa toki ei ymmärretä kokonaan vielä, mutta sekin tarkoittaa vain sitä, että sitä ei ymmärretä kokonaan vielä. 

Yhtään enempää tai vähempää ei ole ollut huonoja tai hyviä sattumia sen jälkeen, kun tiesin olevani agnostikko. Itse asiassa olen pitänyt itsestäni paljon parempaa huolta, elänyt lujemmin hetkessä kiinni, kuunnellut omaa sydäntäni ja järkeäni enkä miettinyt sitä mitä joku muu sanoisi, ja ennen kaikkea tunnen itseni vihdoin kunnolla naiseksi, kauniiksi, rakastettavaksi, seksikkääksi, ja sellaiseksi, joka ansaitsee ne kauniit ja terveet hampaat. 

Täältä. :P

Ja minä kun en tykkää juoksuradoista. On niin helppo tipahtaa joukosta.

Koordinaationi on takkuillut pari päivää. Olen mätkinyt itseäni vahingossa silmälaseihin niin että nenään on sattunut, hiusten kampaaminen on ollut hassua, kävelemisessäkin on joku uusi, vaikeasti määriteltävä juttu ollut. Taidan kyllä mainita lääkärille, kun parin päivän päästä sellaisen näen.

Olen myös muodostanut johtopäätöksen, että sosiaalinen ahdistukseni liittyen opiskeluporukkaani on yhä olemassa. Toivottavasti se helpottaisi. Ihan turha ja voimia vievä juttu, jonka monesta puolesta luulisin päässeeni jo yli, mutta tunne ei ole kadonnut. 

Kaiken lisäksi lähdin sivuainemielessä tutkimaan akateemista feminismiä toivoen, että se paljastuisi mainettaan paremmaksi. Tällä hetkellä näyttää, että ihan turha toivo. Siis asia on tärkeä ja monta isoa, aikanaan tärkeää asiaa on feminismin kautta saavutettu, mutta akateemisella puolella kun kerran ollaan, kysymykseni kuuluu: Miten ihmeessä nuo ihmiset kutsuvat touhuaan tieteeksi?

Se ei ole tiedettä, se on jotain ihan muuta. Mutuilua ja puolueellista "tutkimista" - oikein retostelevan avoimen puolueellista. Ei sitä tutkimusta näin tehdä, ihan tosi. Hyvin epätieteellistä esim. satunnaistamisen sijaan oikein valitsemalla valita henkilöitä, joilta tulee tulemaan sellainen haastattelu, mikä tukee omia tarkoitusperiä. 

Mitä lie teinkään kun päätin tuonkin valita. En tiedä, teoillani voi olla oudot seuraukset. Kai sieltä silti niitä tärkeääkin tärkeämpiä opintopisteitä tipahtelee. 

Köyhyys imee. Jos olisi jotain pääomatuloja tai perintöä tai jotain, ei tarvitsisi miettiä kummallisia sivuaineita että Kela pysyy tyytyväisenä, ja käyttää niihin sitä energiaa, mitä voisi pistää pääaineeseensa (jota harva pystyy lukemaan Kelan määräämään tahtiin alkua pidemmälle). 

Laitoin kumminkin saunan päälle, ja olen itselleni siitä nyt oikein kiitollinen. Nautin juuri nyt, koska juuri nyt ehdin.

Sähköjänikseydestä puheen ollen, minulla oli tänään ihan käsittämättömästi virtaa. Toimin ihan lepäämättä ja tauotta useamman tunnin, kanniskelin tavaroita, ajoin pyörää ja pakettiautoa ja taas pyörää neljän kilometrin matkaa eestaas. En edes hosunut, paahdoin vain. Sitten menin istahtamaan sängylleni, ja veto loppui siihen paikkaan niin jäätävästi, että nukahdin huomaamattani. Siinä meni loppuilta ihan toisin kuin olin meinannut. 

Kai sitten tunsin siinä aluksi, että kun virtaa on paljon, sitä riittää vaikka minne. Mutta kroppa väsyy touhuamiseen vaikka pää surraa. Pitää muistaa tämä, kun opinnot nyt pian alkavat taas.

Jännittää. Pelottaa. Pitää olla läsnä omassa itsessäni, minussa, siinä mitä minä olen, eikä yrittää sulaa massaan joka on lähtökohtaisesti niin kovin toisenlaista kuin minä. Ei ole mikään ihme, että aiemmin tulin siellä niin surulliseksi. Tunsin koko ajan huonommuutta ja ikäkriisiä ja mitä vielä. No, nyt ainakin välivuoden jälkeen olen niin "tippunut" kärryiltä, että on itsestään selvää, että jatkan tästä omaan tahtiini, olematta osa mitään selkeää ryhmää. Sen pitäisi olla ihan hyvä asia.

Ja enää en tee sitä virhettä, että luovun itselleni rakkaista asioista muka ajanpuutteen takia. Aion todellakin harrastaa käsitöitä ja muuta taiteellista ja hyysätä etanuuksiani. Tämän pitäisi onnistua niin, että palkitsen itseni noilla asioilla siitä hyvästä, että opiskelen vaikka nyt puoli tuntia, ja sitten kun on kulunut hetki harrastuksen parissa, opiskelen toisen puoli tuntia. Tavoitteena ehkäpä sellainen, että yksi kotitehtävä päivässä per oppiaine, jos viikossa pitää saada tehtyä kuusi tehtävää per aine. Ei mitään epämääräistä "teen nämä kaikki tehtävät päivää ennen deadlinea ja panikoin" tai muuta tuollaista tyhmäilyä.

Tämä välivuosi puhdisti minua, jos kyllä erittäin rankalla tavalla. Voisi sanoa että paljon vanhaa kuoli pois, ja melkeinhän itsekin, mutta eiköhän se onni ole että niin ei käynyt. 

Viime viikkojen aikana olen sitten viimeistellyt tätä puhdistusta tekemällä asioita, joita olen jahkannut vuosia. Antanut eteenpäin vaatteita jotka eivät istu, vaikka olisivat itse tekemiäni. Luopunut paljosta roinasta ja tehnyt päätöksiä valita viisaammin. Käynyt lääkärissä selvittämässä tiettyjä asioita ja saanut iloisia vastauksia, Luojan kiitos. Ja Luojasta puheen ollen, ryhtynyt avoimen kyseleväksi ja kyseenalaistavaksi uskonasioiden suhteen sen sijaan, että pelkäisin puhua koko asiasta. 

Nyt nukkumaan, huomenna on taas kerran iso päivä.

https://www.youtube.com/watch?v=GLfRtK0oxYE

Ja oma nousuhumalainen tuumintani siitä, että alkukesästä kuvailemani masennusaalto meni tosiaan ajan ja etäisyyden kautta takavasemmalle. Kävin hiljattain kyllä vielä lääkärissä ja pyysin samaa tuttua masennuslääkevalmistetta pienempinä pillereinä, jotta saan ottaa enemmän jos on vaikeampia päiviä, ja toisaalta ylläpitoannoksena sitten vähemmän. Liian monta tärkeää asiaa meneillään, että ottaisin nyt kaikki vieroitusoireet siihen päälle. Kokeilin vähän olla ilman että saisin tuntumaa miten käy, ja pahinta oli jumittuminen negatiivisiin ajatuksiin, toiseksi pahin yölliset kauhukohtaukset joissa kiljuin ääneen niin että muutkin säikähtivät ja alkoivat kiljua kauhusta. Ei näin. 

No, tällä puolet pienemmällä lääkkeellä on se iloinen vaikutus, että hallusinaationi ovat puolet pienempiä. Eh heh. 

Ei siis mitään sellaista silmissä ole, mitä en tunnistaisi varmasti hallusinaatioksi. Abstrakteja aaltoja ja sensellaista kun illalla käy nukkumaan. Pieni hinta kyllä siitä, että pää toimii. 

Hurjia unia on ollut kyllä. Viime yönä todella surullinen sellainen, jossa lapsuudenkotini ympäriltä oli kaadettu melkein kaikki puut. Itse asiassa olen nähnyt tuollaisen unen ennenkin. Tippa silmässä selitin jollekin tässä viimeöisessä, että tuossa oli joskus niin monta ihanaa ja kaunista puuta. Niin kaunista, että kun minulta joku kysyi netissä mikä on lempipaikkani, otin juuri siellä kuvia ja vastasin niillä. 

Itse asiassa se on ihan totta, että olen tehnyt noin. 

Mutta yhä vähemmän näkee positiivista ja kaunista siinä paikassa. Uni varmaan kuvasi ihan sitä.